13.9.2013

Jousimetsällä

11.9.2013
Ukkosen limusiini kaartaa hämäläisen metsätorpan pimeälle pihamaalle hiukan ennen aamu viittä. Talon isäntä katsahtaa tuvan ikkunasta rähmäisillä silmillään ja viittilöi mouhijärveläisen johtajan tuvan lämpöön kahvittelemaan. 
Pöydässä punotaan sotajuonia ukkomettojen pään menoksi, eikä pahalla katsota koppeloidenkaan lävistämistä nuolilla.
Vaatimattomat eväät, pala ruisleipää, eksoottinen panaani ja termospullo kahvia, metsästyslaukkuun. Makkara ja vesipullo unohtuvat pöydälle, samoin kuin kompassi..
Takki niskaan, viini selkään ja jousi kätöseen. Sitten ulos. Pihalla torpan isäntä leuhkii hetken aikaa mouhijärveläiselle kollegalleen eilen saamastaa metsosta ja osoittelee pienellä taskulampulla ulkoseinällä roikkuvaa metsonnahkaa. Mouhijärven viimeinen mohikaani kyllästyy moiseen reteilyyn nopeasti ja ottaa jousensa ja muut varusteensa pykälään ja sitten lähdetäänkin kävelemään pimeää metsätietä.

Kaksikko talsii pilkkopimeää hiekkatietä pari sataa metriä ja suuntaa sitten nokkansa vielä pimeämpään metsään. Näkyvyys on miltei nolla. Varovasti askeltaen urhot kuitenkin selviytyvät metsän siimekseen ja päättävät jäädä hetkeksi odottelemaan ensimmäisiä valon merkkejä. Odotellessaan he värkkäilevät piekkarin kuteista pyypillit ja tapailevat pyyn säveliä; pthyyy--pthyyy-pthyyyyyy-pthythythythythyty.. Vastauksia ei metsä pimeydestä kuulu.

Kun silmä on pimeään jo tottunut ja kulkeminen on mahdollista, lähtevät pikku seikkailijat etenemään. Varovasti kuin herkät peurat, he askeltavat suuressa ikimetsässä.
He saapuvat pienen suon laitamalle jonka reunamat kasvavat pientä kituliasta kuusta ja isompaa koivua sekä sotkuista lepikkoa. "Katsotaas onko pyyt kotona." Sanoo toinen näistä yksinkertaisista kulkijoista. "Juu.", on selkeä vastaus toiselta yhtä yksinkertaiselta mieheltä. Niinpä he muuttuvat kivenmurikoiksi, sammalmättääksi tai joksikin muuksi, hävittäen kuitenkin ihmisen muotonsa. Vain aika-ajoin kuuluva pillitys, paljastaa, että jotain elollista tuossa on.



Joku pyypoika kaukaa vastaileekin, mutta lieneekö lämmin syys saanut pyyt kovin apaattisiksi..? Reviirin puoustaminen ja uhittelu tuntuvat puuttuvan tänä alkusyksynä pyiltä kokonaan. Hörppäämme kahvit ja lähdemme hiipimään eteenpäin.

Joitain aikoja kuljeksimme puihin katsellen ja aika-ajoin aloillemme asettuen, josko kuulisimme edes pienen merkin mettojen olemassaolosta. Joitein kilometrejä metsässä kierreltyämme, kuuluu vihdoin metton jyhkeä siipien flatkutus, kun se kavahtaa kulkijoita. Koitamme seurata metton lentoa ja sitä, mihin se mahdollisesti laskeutuu. Hajaannumme hiukan erillemme ja lähdemme lähestymään sitä, tarkoituksena saartaa metto kahdesta suunnasta. Jokso se kiinnittäisi huomionsa vain toiseen meistä ja toinen saisi mahdollisuuden sijoittaa nuolen sen kylkeen..
Vaan emme löydä lintua. Teki häviämistempun..tai sitten sen hermo vaan piti, eikä se liikahtanut, vaikka olimme saman puun alla?

Pari samankaltaista tilannetta tulee vielä päivän mittaan eteemme ja pääsemme hiukan metsästyksen makuun, vaaniessamme lintujen aatelisen jäljillä.
Viitisen tuntia varovaista hiivintää, ottaa jonkin verran voimillekin ja päätämme istahtaa hetkeksi. Etsimme sopivan paikan ja käärimme sammalmättään pois laakean kiven päältä, ja teemme pienet tulet. Ajatuksissa on käristää pari makkaraa..
Vaan kun se makkara on siellä tuvan pöydällä, niin se jää vain haaveeksi! No, lämmitämme pari ruisleivän palaa ja nakerramme ne kahvin kera. Paistamme myös lampaankääpiä suoraan hiilloksella ja ripottelemme hiuka suolaa päälle. Erinomaista ruokaa! Käy hyvin lihan korvikkeeksi. Hetkisen huilahdamme ja kehumme itteämme.

Nuotion hiivuttua, jäähdytämme nuotiopaikan ja rullaamme sammaleet takaisin. Vakuutettuamme itsemme siitä, että MITÄÄN jälkiä ei taukopaikalle jäänyt, lähdemme jatkamaan matkaa.
Nuotiopaikka siis tuossa keskellä...




Kuljemme läpi muutaman vuoden vanhan, pusikoituneen hakuaukean ja saavumme taas vanhaan metsään. Ison kallioalueen reunamaa hiljaksiin käveltyämme jonkun aikaa, huomaan todella suuren, aidon wanhan homenokan ehkä n. 20 metrin päässe edellämme. Se on maassa pienten tikkuisten kuusten suojassa. Painaudun maahan ja näytän takan tulevalle inkkarille merkkiä, että "nyt seis ja maihin!"
Metto selvästi kuulee jotain epäilyttävää ja ottaa jokusen askeleen kallion rinnettä alaspäin, häviten näköpiiristäni. Kohta se taas tulee näkyviin, juostessaan alkuvauhtia itselleen. Oksat katkeilevat ja ryske on melkoinen kun wanha suuri ukkometto nousee siivilleen tiheässä pikku kuusikossa. Emme näe jäikö metto puuhun vai jatkoiko se matkaansa yli metsäpalon raiskaaman aukean.
Ryömimme ja konttaamme kahdesta eri suunnasta metton lentoreitin sivustoissa ja lopulta joudumme toteamaan, että metto livahti karkuun. Palauttelen moneen kertaan mieleeni tuota tilannetta.. "Olisi pitänyt ampua heti.." 
Metsäpalojen jäljiltä voi tarkkaavainen eräilijä löytää myös pikipalloja. Se on sieni, joka sopii taulaksi ilman mitään käsittelyjä. 




Kiertelemme metsiä vielä pari tuntia ja jonkun metton ja pyyn saamme vielä siivilleen, mutta saaliitta taitaa jäädä tämä reissu, jotenkaan ei silti harmita yhtään.
Päivän olisi voinut tuhlata työnteolla tai muulla turhakkeella, sen sijaan saimme elämäämme lisää muisteltavaa ja ajan kuluessa tälle reissulle tulee nuotiolla käydyissä jutusteluissa varmasti saalistakin..
Kohtaamme vielä nätin pilkullisen peuranvasan muutaman metrin päässä ja reilusti kallioimarretta..
Muutamat pahkat tuli laitettua muistiin ja puolukoista saimme virtaa.
Mettoja näimme, pääsimme hiukan metsästyksen tuntumaan ja muutenkin oli kaikin puolin kovasti hieno reissu.


Teksti ja kuvat Rautasarvi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti